Olutharrastajana minua on kirottu synnynnäisesti huonolla makuaistilla. Tai ihan normaali se on, kyllä minä maistan asioita, mutta en pääse kärryille samalla tavalla kuin muutamat lähipiirini ihmiset. Minulle kerrotaan mitä hienovaraisemmista tuoksuista ja makujen vivahteista samalla, kun vain hörpin, hymyilen hölmösti, nyökyttelen ja yritän pyöritellä olutta suussani löytääkseni noita makuja. Siinä usein kuitenkaan onnistumatta. Onnekseni kyse on harjoitettavasta aistista, jota treenaan paljon mieluummin kuin esimerkiksi vatsalihaksiani tai gluteus maximuksiani.
Minulta on kesän aikana kysytty moneen kertaan, että millainen on mielestäni hyvä olut. Timo Kanniainen onnistui kuvailemaan sanantarkasti ajatukseni, kun hän kertoi Sonnisaaren oluiden punaisesta langasta, josta puhuin edellisen blogikirjoituksen aikana. Hyvän oluen tulee maistua. Sen tulee tuntua suussa öiseltä rahtijunalta, joka törmää kiskoilla maleksivaan, epäonniseen nautaeläimeen. Oluen tulee iskeä päin näköä ja sen makujen tulee olla sellaisia, jotka räjähtävät pisin suutasi. Humaloinnin pitää vielä nielaisun jälkeen kiivetä kurkkuasi pitkin samalla intensiteetillä, kuin Veikka Gustafsson ensimmäistä kertaa Mount Everestin rinteillä. Minulle tulee vain paha mieli, jos oluessa on vain vivahteita tai hienovaraisia lupauksia jostain mauista. Sonnisaari on yksi niistä panimoista, jotka eivät tuota minulle tätä harmia ja juuri siksi oli ihanaa päästä kuulemaan asiasta vielä paikan päällä.
Pidän ihan hirveästi siitä, kun panimolla on jokin persoonallinen juttunsa oluenvalmistukseen. Sonnisaarella tuo juttu on Timo Kanniainen, jonka kynästä panimon reseptit ovat. Timon pitkä harrastuneisuus näkyy panimolla ja panimon tuotteissa päivän selvästi. Tuotteet ovat loppuun saakka harkittuja ja tinkimättömiä. Panimon mäskäyslaitteisto on Timon kotilaitteista se XXXXL versio. Timon hurtti huumorintaju ja pilke silmäkulmassa näkyy panimon tuotteiden nimissä. Toki panimon eteen tekee töitä useampi ihminen, joiden vaikutus näkyy panimossa myös, mutta minulle Sonnisaari on yhtä kuin Timo. Etenkin rintani pakahtuu, kun sain selville, miten Sonnisaari teki erään olutharrastajan 10 000 reittauksen kunniaksi Helsingin SOPPiin juuri tuon harrastajan näköisen oluen. Ja vielä hyvän sellaisen. Voiko suurempaa kunnianosoitusta olla? Tämän kaltainen vuorovaikutteisuus alan intohimoisten harrastajien ja panimon välillä puhuu myös panimon arvostuksesta kuluttajiaan kohtaan. Se on kuin kiitos asiakkuudesta ja siitä luottamuksesta, että hän tukeutuu vielä vuosienkin jälkeen Sonnisaaren tuotteisiin. Hattu pois.
Jälleen kerran tuntuu siltä, kuin olisin itseäni toistava papukaija tai rikkinäinen CD loppumattomassa loopissa. Paikallisuus, paikallisuus, paikallisuus, paikallisuus, Oulu, Oulu, Oulu, Oulu… Oulu on viiden nopeimmin kasvavan kaupungin joukossa. Moderniin suomalaiseen kaupunkikulttuuriin kuuluu kaupungin omat pienpanimot. Sonnisaari todella on Oulusta. Koko brändin idea on olla oululainen panimo. Panimo myy valtaosan tuotteistaan Oulun alueella. Silti on ihanaa, että myös muukin Suomi on päässyt tutustumaan Oululaisuuteen joko kauppojen hyllyillä, tai festivaaleilla. Oli sääli kuulla, miten noin vanhan kaupungin pitkät panimoperinteet olivat päässeet katkeamaan, mutta samalla voidaan ajatella, että kaupungissa tapahtui puhdistava kaskeaminen, jonka tuhkista nousi uusi oululainen pienpanimokulttuuri edellistä upeampana ja elinvoimaisempana, kuin feenixsonni konsanaan. Ouluun kannattaa ehdottomasti lähteä oluelle.
Kiitos Sonnisaari upeasta viikosta kanssanne, törmäillään!
Mallasasiamies
Artikkeli edustaa kirjoittajan omia mielipitetä ja ajatuksia, eikä ole Pienpanimoliiton virallinen kanta