Olutkulttuurin nousu
Suomessa on ollut pienpanimotoimintaa jo pitkään, mutta sen luonne on vaihdellut.
1900-luvun alussa Suomessa oli reilut 150 olut- ja kaljatehdasta, eli pieniä ja isompia panimoja. Kieltolaki vuosina 1917–1932 iski tuotannon kanveesiin, ja sen jälkeen alkoi Alkon monopoli ja tuotannon tiukka sääntely. Yksityiset panimot tekivät olutta Alkolle Alkon ehdoin ja ”Alkon lukuun”.
Alko myönsi kieltolain jälkeen luvat 44 panimolle ja 300 olutravintolalle, mutta sotien aikana olutta ei saanut tehdä ja kulttuuri kuivahti jälleen. 1960-luvulta alkoi olutkrouvien ja brittipubien aika. Kun keskiolut vapautui vuonna 1968 ja ikäraja aleni 18 vuoteen, oluesta tuli suomalaisten suosikkijuoma. Kapakoiden määrä nousi nopeasti.
1960-luvulla tuotanto keskittyi muutaman suuren panimon käsiin, kunnes 1980-luvun lopulla tuli käänne. Vuonna 1986 Alko otti valikoimiinsa uusia tuontioluita, ja suomalaiset olivat alkaneet matkailla enemmän ulkomailla, joten kuluttajat osasivat toivoa vaihetkua ja laatua. Suomeen perustettiin olutseuroja ja olutravintoloita. Tuli irkkupubeja, saksalaisia krouveja, tšekkiläisiä oluttupia ja ravintolapanimoita.
Ensimmäinen uusi pienpanimo oli Lammin Sahti, joka perustettiin vuonna 1985 ja se sai valmistusluvat sahdille 1987. Tuolloin valvovana viranomaisena toimi Alko ja lupaprosessi kesti lähes vuoden. Sitä myös käsiteltiin runsaasti julkisuudessa, olihan se ensimmäinen liikahdus uusien valmistuslupien osalta moneen vuosikymmeneen.
Mustialan koulutus
EU-jäsenyys 1995 lopetti valmistus- ja tuontimonopolit enintään 4,7 prosentin vahvuisilta juomilta ja kulttuuri laajeni entisestään. Samoihin aikoihin, vuonna 1994, Mustialan maatalousoppilaitoksessa alkoi oluenvalmistajien koulutus.
”Viranomaisilla oli säännöt, että perustajalla pitää olla riittävä ammattitaito ja luotettavuus. Tätä ammattitaitoa alan koulutus lähti täydentämään”, sanoo alan veteraani Lassi Puupponen, joka tuolloin toimi Mustialassa yrityspalvelupäällikkönä.
Puupponen oli lukenut lehdestä innokkaan ravintoloitsijan Pertti Oksan haastattelun, jossa tämä sanoi, että kyllähän pienpanimoita perustettaisiin, mutta koulutusta ei ollut tarjolla. Suomeksi ei ollut oikein kirjallisuuttakaan, Tor-Magnus Enarin ja Väinö Mäkisen Panimotekniikka oli tarkoitettu isoille panimoille, eikä nettiä vielä ollut.
Niinpä Mustialassa päätettiin aloittaa alan koulutus ja sitä siivitti se, että Puupponen oli itsekin oluesta kiinnostunut. Hän organisoi koulutuksen ja toimi käytännön opettajana. Teoriaa opettivat ensimmäisten kurssien vetäjät Veijo Mäkinen ja Juhani Wallenius, ja myöhemmin sitten vetovastuuseen tuli Ilkka Sysilä. 1990-luvun lopulta kurssin teoriaopinnoista otti vastuun Tuomas Markkula aina vuoteen 2015 asti. Erikoisempia teemoja varten käytettiiin myös aiheen erikoisosaajia.
”Pian pikkupanimoita alkoi syntyä”, Puupponen sanoo. Hän alkoi itsekin keitellä olutta koulun laitteilla.
Lyhyessä ajassa perustettiin noin 40 pienpanimoa.
”Väheksytystä kaljasta tuli salonkikelpoinen olut”, kuvaa Unto Tikkanen Suomalaisen olutkirjassa vuodelta 1999.
Jo 1990-luvulla suomalaiset panimot tekivät erikoisempia oluita: Palvasalmi real alea, Länsi-Uudenmaan panimo salmiakkiolutta, Ilvespanimo lakkaolutta, Teerenpeli puolukkaolutta ja Beer Hunter’s tyrniolutta.
Oli tarvetta yhteistyölle
”Yhdeksänkymmentäluvun loppupuolella panimoita oli jo niin paljon, että alkoi olla aihetta ruveta keskustelemaan yhdessä ja miettiä yhteisiä päämääriä”, Puupponen muistelee.
”Pekka järjestöihmisenä siinä oli puuhamiehenä.”
Puupponen viittaa Pekka Kääriäiseen, Lammin Sahdin ja Lappeenrannan panimon perustajaan.
”Viranomaisten aloite”
Pekka Kääriäinen naurahtaa, että tavallaan Pienpanimoliitto oli viranomaisten ajatus. Hän nimittäin sai Lammin Sahtiin postia Pienpanimoliiton nimissä paljon ennen kuin liittoa oli olemassakaan.
Kääriäinen oli ajanut verohuojennusta pienpanimoille jo vuodesta 1992 lähtien ja kävi kuultavana eduskunnassa valtiovarainvaliokunnassa ja verojaostossa useamman kerran. Lammin Sahdille tuli myös lausuntopyyntöjä.
”Posti tuli aina Pienpanimoliiton nimellä”, hän sanoo. Se vähän nauratti, mutta jos viranomaiset näin ajattelivat, niin kai sellainen olisi hyvä olla, Kääriäinen mietti.
Epävirallinen liitto
1990-luvulla pienpanimot alkoivat pitää yhteisiä kokouksia, joissa puhuttiin lähinnä lainsäädännöstä. Veroalennus oli tärkein tavoite, mutta ulosmyyntioikeudestakin puhuttiin ikään kuin kaukaisena haaveena.
Mukana ensimmäisessä liiton perustamiskokouksessa ravintolakoulu Haagassa vuonna 1995 olivat mukana ainakin Pekka Kääriäinen, Lassi Puupponen, Pekka Selenius Ravintolakoulu Perhosta, Timo Hindström Hotelli Haagasta, Ritva Mikkonen Oluthuone Birgeristä, Antti Järviö Topenon Olutpanimolta, Jari Kokkinen K.R.Oll Syndikatesta, Antti Seppälä Ravintola Ruukista, Pertti Oksa Pub Naapurista, Jussi Heikkilä Suomenlinnan Panimolta, Antti Vesala Finlandia Sahdista, Pentti Paloviita Honkajoen Sahdista ja Anssi Pyysing Teerenpelistä. Tuolloin virallinen rekisteröinti tosin jäi tekemättä.
Panimoiden nousu hiljeni vuosituhannen taitteessa ja moni pienpanimo lopetti toimintansa. Moni perustettu panimo oli ollut pienehkö ravintolapanimo.
2000-luvun taitteessa toiminnassa olevia pienpanimoita oli jäljellä noin parikymmentä, ja määrä pysyi aika vakiona vuoden 2012 tienoille saakka.
Virallinen perustaminen 2008
Kääriäinen muistelee, että Pertti Oksa lähestyi häntä vuoden 2007 tienoilla ja pyysi, että voisiko Kääriäinen kuitenkin vielä ryhtyä Pienpanimoliiton puheenjohtajaksi.
Kääriäinen suostui, ja vuonna 2008 pidettiin uusi perustamiskokous, tällä kertaa Panimoravintola Plevnassa Tampereella ja Kääriäisestä tuli yhdistyksen ensimmäinen virallinen puheenjohtaja. Hän toimi siinä pestissä vuoden 2013 loppuun. Mukana perustavassa kokouksessa olivat Anssi Pyysing Teerenpelistä, Pekka Kääriäinen Lammin Sahdista, Tuomas Markkula Savonniemen Oluttehtaalta, Markus LyyraMallaskoskelta, Jussi Heikkilä ja Jari Tapanainen Suomenlinnan Panimolta, Sam Viitaniemi, Marika Tähtinen-Hakala ja Timo Tähtinen Koskipanimolta, Mika Heikkinen Beer Hunter’sista ja Stefan Blomqvist Ålands Bryggeristä.
Samassa kokouksessa hyväksyttiin Pienpanimoliiton säännöt ja päätettiin liiton viralliseksi nimeksi Pienpanimoliitto ry-Småbryggeriförbundet rf. Jäsenmaksun suuruudeksi päätettiin 350 €/yritys vuodelle 2008.
Alkuvuosina ongelmana oli, että kaikki tekivät yhdistystyötä oman toimen ohessa, Kääriäinen sanoo.
”Ei ollut oikein rahaa palkata työntekijää.”
Tämä teki toiminnasta vähän tempoilevaa: kun eteen tuli lainsäädännön tai verotuksen muutos, mihin piti lausua kannat ja käydä lobbaamassa, niin tehtiin. Muuten jokainen keskittyi oman panimonsa hoitamiseen.
Lobbausvoittoja veroissa
Tärkeintä toimintaa alusta asti on ollut edunvalvonta ja vaikuttamistyö. Vaikka se aluksi oli ajoittaista ja sitä tehtiin tarpeen mukaan, tuloksia tuli.
Ensimmäinen lobbausvoitto saatiin vuonna 1994, kun Suomessa säädettiin ensimmäistä kertaa veroalennus pienpanimoille. Se tuli voimaan 1995. Tavoitteena oli 50 prosentin alennusta valmisteveroon, mutta lainsäätäjä päätyi 20 prosenttiin, jos tuotanto oli enintään 1 miljoona litraa vuodessa. Vuonna 1996 lakia täydennettiin siten, että yli miljoona, mutta korkeintaan 5,5 miljoonaa litraa tuottava pienpanimo sai 10 prosentin alennuksen valmisteverosta.
Ikävä takaisku tosin oli se, että kerta-astiavero nousi yhdestä markasta neljään markkaan heinäkuussa 1994. Tätä joutuivat maksamaan ainakin sahtipanimot, koska ne käyttivät muun muassa kanistereita ja kertapulloja sahdin myyntiin. Nykyisin tuota veroa ei enää tarvitse maksaa alle 70000 litraa tuottavien panimoiden ja se koskee alle viiden litran kertapakkauksia.
Vuonna 1997 valmisteveron alennusta laajennettiin siten, että enintään 200 000 litraa olutta vuodessa tuottaville panimoille myönnettiin 30 prosentin alennus perusveron määrästä ja 20 prosentin veron alennukseen oikeutettujen panimoiden tuotantoraja nostettiin kahteen miljoonaan litraan.
Viro liittyi EU:n jäseneksi 2004, ja sitä ennen Suomi alensi alkoholiveroa ja antoi lisäalennuksia pienpanimoille. Syntyi nykyisen kaltainen porrastus:
| Tuotetut olutlitrat | Alennus % |
| 0–200 000 | 50 |
| 200 000–3 000 000 | 30 |
| 3 000 000–5 500 000 | 20 |
| 5 500 000–10 000 000 | 10 |
Tärkeä muutos oli, että korkeampaa verotusta maksettiin tästä eteenpäin vain rajan yli menevistä litroista, kun aiemmin rajan ylitys oli nostanut koko vuosituotannon veroja. Se oli aiheuttanut melkoisia mätkyjä rajat ylittäneille.
Vuonna 2014 tuli viimeisin uudistus, kun 50 prosentin alennus annettiin 500 000 litraa vuodessa tuottaville pienpanimoille, muut rajat pysyivät ennallaan. Samassa yhteydessä kuitenkin korotettiin pienpanimon verorajaa ja alle 15 miljoonaa litraa tuottavat panimot voivat olla mukana siten, että ne saavat kaikki alempien tuotantoportaiden huojennukset, mutta ilman verohuojennuksia välillä 10–15 miljoonaa litraa.
Ulosmyynti sallittiin vähittäin
Alusta asti mukana ollut tavoite ulosmyynnistä toteutui hiljalleen. Ensin sallittiin ulosmyyntioikeus tilaviineille ja sahdille valmistuspaikalta vuonna 1995. Muille pienpanimoille sallittiin normaalin kioskin pitäminen enintään 4,7-prosenttisille käymisteitse valmistetuille oluille ja siidereille, jos tarjolla oli myös elintarvikkeita, kuten säilyketölkkejä ja näkkileipää, vaikkei niitä juuri kukaan ostanutkaan.
Vuonna 2018 saatiin lobbausvoitto, kun enintään 500 000 litraa tuottavat pienpanimot saivat vihdoin luvan myydä omia oluitaan ulos 12 prosenttiin saakka ilman elintarvikkeita. Samalla ne, joilla oli vanhastaan vähittäismyyntilupa, saivat vaihtaa sen luvaksi ilman elintarvikkeiden myyntiä.
Yli 500 000 litraa tuottavat joutuvat edelleen rajaamaan myynnin vähittäiskauppojen rajoihin.
”Verohuojennus ja ulosmyyntioikeudet tulivat Pienpanimoliiton ansiosta”, Lassi Puupponen sanoo.
Ulosmyynti oli tärkeää etenkin niille panimoille, jotka toimivat väkirikkailla alueilla: pääkaupunkiseudulla ja isoissa kaupungeissa.
”Tämä oli tosi iso ansio, joka lankeaa ainoastaan Pienpanimoliitolle ja sen edunvalvonnalle”, Puupponen kehuu.
Toinen nousukausi
2010-luvulla pienpanimoala koki toisen nousukauden. EU:n ja lisääntyneen matkailun myötä pienpanimobuumi saavutti Suomen, ja veroalennukset tekivät alasta houkuttelevampaa.
”2000-luvulla moni suomalainen innostui oluesta valikoiman laajentuessa, ja sieltä innokkaista nousivat myös uudet tekijät. Olut on tunneasia monille; on nimenomaan innostuttu tekemään”, muistelee Mallaskosken Jyri Ojaluoma.
”Samaan aikaan 2000-luvulla alkoi tulla tarjolle halvempaa pienpanimolaitteistoa, mikä madalsi kynnystä lähteä yrittämään. Aiemmin laitteet tehtiin isoja ajatellen, ja panimon perustaminen oli paljon kalliimpaa.”
Pienpanimoiden määrä kasvoi 2010-luvulla noin 30:stä reiluun sataan, ja Pienpanimoliiton jäsenmäärä nousi noin 70:een. Samalla pienpanimoiden tuottamat olutlitrat nousivat yhteensä noin kahdeksasta reiluun 20 miljoonaan litraan. 2020-luvulla luvut ovat vakiintuneet näille paikkeille.
Suomalainen olut ry ja Suomen Paras Olut
Pienpanimoliitto ja Panimoliitto perustivat vuonna 2012 yhdessä Suomalainen olut ry:n. Sekin oli Pekka Kääriäisen idea.
”Olin puhunut varmaan kymmenen vuotta, että olisi syytä perustaa kilpailu Suomen parhaalle oluelle.”
Idea ei aluksi oikein saanut tuulta purjeisiin, mutta kun Panimoliitto innostui, alan kaksi liittoa päättivät lähteä kilpajärjestelyihin yhdessä. Siihen tarpeeseen siis syntyi Suomalainen Olut ry, jonka ensimmäinen puheenjohtaja oli Nokian panimon toimitusjohtaja Matti Heikkilä. Heikkilä toimi aktiivisesti myös kilpailun järjestäjänä ja primus motorina, mistä syystä hänelle myönnettiin vuonna 2023 Hyvän Tuomaan arvonimi.
Ensimmäinen palkinto ehdittiin jakaa jo ennen Suomalainen olut ry:n perustamista vuonna 2011. Vuodesta 2021 kilpailun järjestelyistä on vastannut Olutliitto.
Suuret Oluet Pienet Panimot
Myös oluttapahtumien historia kietoutuu Pienpanimoliiton historiaan. Suuret Oluet Pienet Panimot -tapahtuma sai alkunsa Lammin Sahdin, Oksa Oy:n ja Teerenpelin yhteistyönä, ja sen pyörittäjänä toimi Lammin Sahti.
Ensimmäistä kertaa Suuria oluita maisteltiin Lahdessa vuonna 2003.
”Sovittiin, että otetaan tapahtumaan suomalaisista vain Pienpanimoliiton jäseniä”, Kääriäinen sanoo.
Logiikkana oli, että mukaan otetaan ne, jotka hoitavat ”yhteiskuntavelvoitteensa” edes sillä tasolla, että liittyvät Pienpanimoliittoon. Tapahtuma houkuttelikin Pienpanimoliittoon useita jäseniä.
”Koen sen edelleen tärkeänä”, Kääriäinen sanoo.
Laatu parantunut hurjasti
Lassi Puupponen muistelee, että vielä 1990-luvulla olutharrastajille riitti, että kunhan olut tuli pienpanimosta, se oli kova juttu.
”Mutta ei sillä pitkään pötkitty”, hän naurahtaa.
”Muistan kun 1990-luvun loppupuolella järjestettiin Tampereella Tummien Oluiden Tori. Yksi kaveri siellä sanoi, että onpa mielenkiintoinen olut, kun siinä maistuu yhtä aikaa olut ja porkkanalaatikko.”
Maistelijasta olut ja porkkanalaatikko olivat erillään hyviä, mutta eivät ne yhteen sopineet. Samoilta vuosilta Puupponen muistaa, että jonkun uuden pienpanimon tuotteista tokaistiin, että olut oli ihan hyvää, ja jos piti nenästä kiinni, sitä pystyi juomaankin.
Mustialan koulutuksissa kyllä kerrottiin, miten asiat pitää tehdä, mutta uusien yrittäjien into oli kova, ja kaikki eivät jaksaneet panostaa laatuun riittävästi.
”Sitten panimolaboratorio alkoi pitää oluen laatuun liittyviä koulutuksia.”
Koulutusten ja asiakkaiden toiveiden mukaisesti laatukin alkoi parantua pian, Puupponen sanoo.
Vaikka pienpanimot ovat välillä painineet viranomaisten muuttuvien määräysten ja tulkintojen kanssa, ja oikeuttakin on käyty, on viranomaisissa ollut myös alaa eteenpäin vieviä voimia.
Puupponen kehuu erityisesti sosiaali- ja terveysministeriön osastopäällikköä Pentti Salmea joviaalista asenteesta. Salmi auttoi ja tuki pienpanimoita suurella sydämellä.
”Pentti oli puhumassa ensimmäisellä panimokurssillakin lainsäädännöstä ja siitä, mitä kaikkea pienpanimon perustamiseen tarvitaan.”
Salmi valittiin vuonna 2001 Hyväksi Tuomaaksi, millä oluen ystävät halusivat muistuttaa, että myös alkoholiviranomainen voi omassa työssään edistää juomakulttuuria.
Yhteishenkeä
Vuosikymmenten varrella Pienpanimoiden puuhamiehet ovat välillä ottaneet yhteenkin, mutta 2020-luvulla henki on hyvä.
”Kyllähän me kilpaillaan keskenämme, ja kun tulee ankeammat ajat, kilpailu kovenee”, Pekka Kääriäinen sanoo. ”Jos tarjonta supistuu, se parantaa panimoiden asemia. Mutta asiakkaille, kuluttajille se on ongelma.”
Kilpailua käydään kuitenkin hyllyillä ja hanoissa ja alan tapahtumissa ja Pienpanimoliitossa henki on hyvä ja ihmiset auttavat ja neuvovat toisiaan.
Puupponen on olutseuran jäsen ja kotipanija edelleen ja hän katselee nykyistä Pienpanimoalaa hyvillä mielin.
”Onhan tässä kolmessakymmenessä vuodessa ollut aivan mieletön hyppäys.”
Heidän olutseuransa kävi ekskursiolla Espoossa taannoin ja viiden panimon valikoima ja laatu tekivät vaikutuksen.
”Ei nenästä kiinni pidettäviä tuotteita ole pitkään aikaan voinut tuottaa.”
Hän pohtii, että onko 2010-luvulla alkanut buumi laantumassa. Kauppojen valikoima on valtava, mutta kaikki eivät pärjää kilpailussa. 8 % oluiden kauppaan tulo tuo ulkomaista kilpailua, ja viinien kauppaan tulo vielä enemmän.
Alan elinvoimaisuus tarvitsee Pienpanimoliiton vaikuttamistoimintaa siis edelleen.