Leo Andelin päätyi panimoalalle yksinkertaisesta syystä. Hän alkoi olla siinä iässä, että töitä oli löydettävä, oma suunta elämälle piti selvittää ja piti löytää paikka, jonne hän voisi asettua aloilleen. Tornio tuli mieleen vahvana vaihtoehtona, sillä siellä oli panimo, joka työllisti paljon ihmisiä. Tornion asukasluku oli tuolloin pieni, eikä muuta teollisuutta juuri ollut, joten valtaosa ihmisistä oli jollain tapaa kytköksissä panimoon. Se sitoi sukupolvia saman katon alle, sillä siellä saattoi työskennellä samaan aikaan perheen isoisä, isä ja poika. Panimolla oli myös luotettava maine työnantajana ja paikkakunnalla olikin tapana sanoa, että vanhempien lapsillakin oli mahdollisuus päästä panimolle töihin, jos vanhemmat olivat osoittautuneet aikanaan työteliäiksi ihmisiksi. Täten lapsetkin olisivat varmasti ahkeria. Leo kuitenkin joutui hankkimaan itse omat kannuksensa, sillä hänen vanhempansa olivat olleet Rosenlewin omistamalla Kuusiluodon saarella sahalla töissä. Työt ja koti kuitenkin jäivät, sillä saha pommitettiin Lapin sodan aikana ja Leon vanhempien tuli etsiä itselleen uudet ammatit Torniosta.

Leo oli ottanut selvää, että panimollakin toimi ajalle ominainen oppipoika-kisälli-mestari muotoinen työhön koulutus, joka sopi hänen tapaansa oppia asioita paremmin kuin erinomaisesti. Vuonna 1957 Andelin päätyi Tornion Olut Oy:lle oppipojaksi panimon saksalaisille panimomestareille. Leo ehti työskennellä panimolla 4,5 vuotta, kunnes lähti itse opiskelemaan panimomestariksi Berliiniin. Panimomestarin koulutus tuohon aikaan oli sellainen, jonka Leo joutui maksamaan itse vanhempiensa avustuksella. Koulutuksen aikana tapahtui onneksi koulutusjaksoja niin kotimaisissa mallastamoissa ja panimoilla, kuin myös saksalaisilla vastaavilla, joissa työskentelystä opiskelijat saivat palkkaa. Suomessa Leo työskenteli opiskeluidensa aikana Lahden mallastamolla ja Koffin panimolla, joista jälkimmäisellä hän pääsi tutustustumaan panimomestari Boris Orloon ja työskentelemään hänen alaisuudessaan. Andelin muistaa Orlon olleen tarkka mies etenkin oluen hiilihappopitoisuuksista. Joka ilta Orlo soitti suodatusten jälkeen työvuorossa olevalle Andelinille ja kysyi hiilidioksidimittausten arvoja. Andelinin tehtävänä oli ottaa niistä selvää aina ennen puhelua ja luettella mitkä erät olivat sallituilla 0,50 – 0,52 arvojen sisällä. Jos käymiset olivat olleet heikkoja, niin suodatuksen aikana hiilidioksidia tuli lisätä oluen joukkoon tankeista riittävä määrä. Tämä ei kuitenkaan ollut ihanteellisinta, sillä luonnollisessa käymisessä paineen alla ja lämpötilan vaikutuksesta olueen sitoutunut hiilidioksidi oli molempien miesten mielestä parempi asia. Kannettu vesi ei kaivossa pysy.

Palattuaan Suomeen tuoreena panimomestarina vuonna 1962 Leo oli jo aikaisemmin ottanut yhteyttä Tornion Olut Oy:n panimojohtajaan, Frederik Stormbomiin, tiedustellakseen, mikäli panimolla olisi hänelle sijaa. Stormbom kutsui Andelinin panimolle keskustelemaan, jossa Andelinille avoimesti kerrottiin avoimista panimomestarin paikoista Torniossa, Kuopiossa ja Tammisaaressa. Leolla oli kuitenkin koti Torniossa, jolloin paikkaa tarjottiin hänelle ja hän pääsikin aloittamaan uudessa työssään heti seuraavana päivänä. Panimomestarin koulutuksen suoritettuaan Andelin liittyi luonnollisesti myös panimomestariyhdistykseen, joka oli oiva paikka verkostoitua muiden alan osaajien kanssa. Leo kertookin tunteneensa suunnatonta ylpeyttä osallistuessaan elämänsä ensimmäiseen panimomestariyhdistyksen vuosikokoukseen, jossa häntä puhuteltiin muiden vertaisena, mutta myös suomen nuorimpana panimomestarina. Vaikka hän oli vasta 24 vuotias, hän ei tuntenut oloaan ulkopuoliseksi, vaikka muut panimomestarit olivat hieman vanhempaa koulukuntaa. Panimomestariyhdistyksen kokouksissa pääsi myös tutustumaan muiden suomalaisten panimoiden tuotteisiin, joka ei ollut tuohon aikaan vielä aivan helppoa. Alko oli määrännyt, etteivät panimot saaneet viedä tuotettaan myyntiin oman kotilääninsä ulkopuolelle. Käytännössä tämä tarkoitti siis sitä, että Tornion Olut Oy:n olutta sai vain Lapin läänistä. Andelin muistaakin erään panimomestariyhdistyksen kokouksen, jossa Andelinin oppi-isä, Boris Orlo, oli päässyt maistelemaan Oululaista Toppilan olutta ja Tornion olutta. Hän kehui molempia valtavasti, mutta huomautti, että olueen pitää lisätä myös humalaa maun ja säilyvyyden vuoksi. Kommentti oli annettu pilke silmäkulmassa ja osoitti myös sitä, että jo tuolloin panimoiden välillä oli huomattavia eroja tuotteissa, vaikka valtaosa valmistikin vain vaaleaa lageria ja tummia talvisin. Etelässä humaloitiin rohkeammin, kun taas pohjoisessa pidettiin maltillisemmasta humaloinnista.

Panimot tarvitsivat luonnollisesti raaka-aineita valmistaakseen olutta. Maltaat tulivat suomalaisilta mallastamoilta, kuten nykyisinkin, mutta humalan ja hiivakantojen saaminen panimoille oli vähän suuremman työn takana. Andelin kertookin, että humalat tulivat tietenkin pääsääntöisesti Saksasta, mutta joukossa saattoi olla myös tšekkiläistä humalaa. Kyse oli todellisten rahamiesten bisneksestä, sillä saksalainen ja tšekkiläinen humala olivat laadullisesti erinomaista ja niitä tarvittiin kaikkialla Euroopassa, missä olutta vain valmistettiin. Hän mainitseekin HersbruckerinSaazin ja Tettnangerin suomalaisten panimoiden luottohumaliksi, eikä tuolloin edes tiedetty mistään amerikkalaisista humalista. Hiivat taas päätyivät panimoille vähän eri tavoin, joka riippui aina panimosta, sen panimomestarista ja panimon luomista suhteista. Jokaisella panimolla oli omat pohjahiivakantansa, joita kasvatettiin panimolla. Hiivat olivat pääsääntöisesti saksalaista tai tanskalaista kantaa, jotka päätyivät panimoille kukin omaa reittiään. Tornioonkin eräs hiivakanta saatiin vuonna 1962 ylipanimomestari Müllerin kautta, joka oli kotoisin saksasta. Koffilla taas oli Orlon vuoksi hyvät suhteet Kööpenhaminaan, sillä hän oli käynyt koulunsa siellä ja hänellä oli tanskalainen vaimo. Tuolloin olikin hyvin yleistä, että panimomestarin koulutukseen lähteneet miehet saapuivat takaisin todistus ja vaimo kainaloissaan, jotka molemmat olivat arvokkaita väyliä ulkomaisiin panimoihin. Leo Andelin nauraakin ja sanoo olevansa tietyllä tapaa poikkeus lukuisten muiden tuon ajan panimomestareiden joukossa, sillä vaikka hänen vaimonsa juuret ovat Suomen rajojen ulkopuolella, ovat ne kuitenkin vain Ruotsista. Tornion alueella se on vähän sama asia, kuin olisi mennyt naimisiin naapurin tytön kanssa.

Andelin on nähnyt sotienjälkeisen Suomen panimoalan kehityksen niin hyvässä, kuin myös pahassa. Jo 1960-luvulla alkoi tapahtumaan, kun esimerkiksi Savonlinnan, Kotkan, Seinäjoen, Kuopion, Tammisaaren ja Loimaan panimot suljettiin. Suuremmat lähialueiden panimot söivät pienempiään ja kasvoivat entisestään. Andelin kertookin, että tuolloin panimomestarit pitivät tiivistä yhteyttä ja heidän välillään vallitsi tietynlainen ammatillinen veljeys. Asioita ei salailtu ja kaikki tiesivät samat asiat. Yhteisössä tehtiin myös nopeita liikkeitä, kun joltain panimomestarilta meni panimo alta. Vanhemmat virkaveljet saattoivat jäädä eläkkeelle ja näin monet nuoremmat pääsivät töihin täyttämällä näitä tyhjäksi jääneitä paikkoja. Lukuisilla panimoilla oli myös kova tarve osaaville panimomestareille, sillä monet panimoista olivat hoitaneet vajavaisesti henkilökuntansa koulutusta tai jopa laiminlyönyt sitä. Ammattitaitoisten ihmisten huutava pula loikin alalle tietynlaisen kiertoliikkeen, jossa panimomestarit saattoivat vaihtaa työpaikkaansa tiuhaankin tahtiin. Andelinillekin tarjottiin tuohon aikaan töitä muun muassa Olvilta, Koffilta ja Auran panimolta, mutta Tornio onnistui pitämään Andelinin itsellään. Keskioluen vapautuminen ruokakauppoihin tapahtui juuri tuohon aikaan, joka vaikutti vahvasti tuotantomäärien nousuun. Myynnin vapautuminen toi myös tummempia varjoja alan ylle, sillä nyt suuremmat panimot pystyivät vyörymään alueille, joita pienemmät panimot olivat aikaisemmin hallinneet. Tämä ymmärrettiin panimomestariliitossa ja asiasta keskusteltiinkin kovin. Tehtyjen ennusteiden mukaan Suomessa olisi jäljellä vain viisi panimoa muutaman vuosikymmenen jälkeen. Voi kuinka oikeassa he olivatkaan, sillä 1970-luvulla panimoiden määrä väheni entisestään ja 1980-luvulla Hartwall osti koko Tornion Olut Oy:n osakekannan ja sulautti sen itseensä.

Jos jotain hyvää, niin Hartwallin jakelukanavat onnistuivat kasvattamaan torniolaisen panimon myyntejä räjähdysmäisesti. Lapin Kulta miellettiin Hartwallille tärkeäksi tuotteeksi ja sen myynnit vastasivatkin 35 % kaikesta Hartwallin myymästä oluesta. Vuonna 1982 Andelin nimitettiin Tornion panimojohtajaksi. Tuotteen menestyminen merkitsi sitä, että tuotantomääriin panostettiin entistä enemmän ja tämä taas loi panimolle lisää työpaikkoja. Tornion kaupunki pääsi kasvamaan siinä samalla, kun alueella tapahtui suuria rakennushankkeita ja kaupunkiin syntyi varsinainen muuttobuumi. Andelin mainitseekin, että tuotannon kasvatus ja uudemmat laitteet eivät välttämättä olleet pelkästään hyvä asia. Panimolle saapuivat uudet, suuret pystykartiotankit.. Samalla panimolla tultiin luopuneeksi vanhoista asioista, kuten avoimista käymisammeista, joilla kontrolli esimerkiksi hiivan puhtaudesta oli helpompaa. Aikaisemmin siirtopumppauksella saatiin kuollut hiiva ja epätoivotut valkuaisaineet pysymään poissa sekundaarikäymisestä. Uusissa laitteissa tätä mahdollisuutta ei ollut, vaan epätoivotut ainesosat pääsivät vaikuttamaan lopputuotteeseen, sillä olut käytettiin alusta loppuun samoissa tankeissa.

Vuonna 1999 Leo Andelin eläköityi, kun paineet kasvulle olivat liian kovat. Panimo tuotti jo tuolloin 190 miljoonaa litraa olutta vuodessa, joka vastasi 36% kaikesta Suomessa myydystä oluesta. Silti käymistä piti saada aina vain nopeammaksi ja tuotetta ulos enemmän, eikä Leo pitänyt tästä lainkaan. Vierivä kivi ei kuitenkaan sammaloitunut missään vaiheessa, sillä vaikka Andelin oli eläkkeellä, pysyi hän silti aktiivisena. Hän kävi panimomestareiden kokouksissa kaksi kertaa vuodessa, päivitti tietojaan alalta, piti yhteyttä alan ihmisiin ja järjesti esitelmiä torniolaisen oluenvalmistuksen historiasta. Kun 2010 Heineken ilmoitti panimon sulkemisesta, oli Andelin syystäkin järkyttynyt. Kyse oli kuitenkin yrityksestä, jonka parissa hän oli tehnyt elämäntyönsä. Mikään varsinainen yllätys sulkeminen ei hänelle toisaalta ollut, sillä hän oli sivusta seuranneena huomannut panimon toiminnassa lukuisia korjattavissa olleita virheitä, jotka kuitenkin jätettiin huomioimatta, eikä tuotteen myyntikään ollut enää vuosiin samalla mallilla kuin aikaisemmin.

Panimoperinteet saivat kuitenkin jatkoa, kun syksyllä 2015 Kaj Kostiander otti yhteyttä Andeliniin tietystä projektista. Leo oli kyllä kuullut kaupungilla puhetta Elämystehdas Lappariin suunnitteilla olevasta pienpanimosta, mutta vasta tuossa vaiheessa ajatus alkoi selvitä hänelle. Vaikka hän tuolloin olikin ehtinyt olla jo hyvän aikaa pois työelämästä, lämmitti hänen mieltään, kun hänet vielä muistettiin työstään. Kostiander ja Andelin kävivät pitkiä keskusteluita yhteistyöstä ja jo heti kättelyssä Leo esitti kaksi ehtoa yhteistyön onnistumiselle. Ensimmäisenä ehtonaan hän mainitsi, ettei halua ikänsä puolesta ottaa prosesseista vastuuta. Toinen Andelinin ehto oli se, että reseptiikkaan hän ei halua koskea, sillä hänestä tuntui, että moderni pienpanimokulttuuri on vahvasti ale tyylien hallitsemaa, eikä hän niistä juuri perusta. Kostiander vakuutti Andelinin, että nämä kaksi ehtoa ovat helppoja täyttää, sillä he kaipaavat panimolleen enemmänkin vain ammattitasoista neuvonantajaa. Miehet löivät sopimuksesta kättä päälle, kunnes kuukausia myöhemmin Kostiander nosti kissan pöydälle ja kertoi, miten Tornion lippulaivatuote oli lukuisten ihmisten mielestä muuttunut aika radikaalistikin vuosikymmenten saatossa. Kostiander tiesi Andelinin olleen talossa silloin, kun tuo olut kehitettiin, mutta se mitä Kaj ei tiennyt, oli että Leo oli yksi niistä ihmisistä, jotka olivat vastuussa tuon mitalioluen reseptistä. Andelin paljasti tämän seikan historiastaan Kostianderille ja ihmetteli tosissaan, että miksi pienpanimoa kiinnostaa vaalea peruslager. Kyse ei kuitenkaan ollut ihan mistään peruslagerista, vaan vuosia suomen myydyimmästä oluesta, joka onnistui nostamaan Suomalaisen oluen maailmankartalle.

Kostianderin vielä suuremmaksi häkellykseksi Andelin luonnosteli saman tapaamisen aikana reseptin ruutuvihkoonsa ja sanoi, että tarkempi ja alkuperäinen resepti tuotekehittelyistä olisi hänellä kotona tallessa vielä viidenkymmenen vuoden jälkeen. Seuraavassa tapaamisessa Leo löi ajan patinoiman, ruutupaperisen A4 arkin pöytään ja sanoi, että näin se on tehty. Vuonna 2017 Leo tapasi Kostianderin ja Sangen Oy:n hallituksen puheenjohtajan neuvottelupöydän äärellä, jossa Andelinin kanssa tehtiin kymmenen vuoden sopimus panimon suojelijan ja konsultin tehtävistä. Sopimuksen pitkä määräaikaisuus samaan aikaan vähän kauhistutti ja nauratti Andelinia, sillä täyttihän hän tuona vuonna jo 80 vuotta. Kun panimolla päästiin vihdoin valmistamaan Andelinin alkuperäisellä reseptillä tuota voittajaolutta puolen vuosisadan takaa, kävi selväksi, että oluen yksi tärkeimmistä raaka-aineista uupui. Miehet ottivat yhteyttä VTT:n hiivapankkiin, missä joidenkin puheiden mukaan säilötään kaikkia maailman hiivakantoja. VTT kertoikin, että miesten tarvitsemaa hiivaa löytyisi tuolta hiivapankista, mutta valitettavasti oikeudet tuohon kantaan omisti eräs suuri panimo, eikä VTT voinut kantaa luovuttaa Tornion Panimolle. Siinä kohtaa Kostiander oli valmis kompromissiin, että he käyttäisivät jotain hyvin samankaltaista hiivaa ja kertoisivat kuluttajille, että reseptiä on jouduttu heistä johtumattomista syistä johtuen muokkaamaan.

Kuva: Tornion Panimo

Tätä Andelin ei kuitenkaan hyväksynyt ja kertoikin Kostianderille aikoinaan hankkineensa tuon hiivan Tornioon ja täten tietäisi mistä sitä voisi saada. Leo ei antanut periksi, aikaa kului ja projekti jäi piirongin laatikkoon, kunnes Leo ilmoitti Kostianderille olleensa yhteyksissä Saksaan ja löytäneensä väylän, jonka kautta hiiva saataisiin suomeen. Kun ensimmäinen iso satsi olutta saatiin vihdoin valmiiksi, Andelin pääsi toteuttamaan konsultin tehtäväänsä tosissaan. Hänelle kaadettiin olutta, jota hän tutki pitkään ja hartaasti. Ovatko väri ja kirkkausaste oikeat? Miten olut vaahtoaa? Miltä olut tuoksuu? Tärkeimmän, eli maistamisen jälkeen Andelin oli pitkään vaiti, kunnes rikkoi hiljaisuuden sanoilla: ”Ompas tuttu maku”. Vielä upeammaksi tuon reseptin henkiinherättämisestä tekee Kostianderin henkilökohtainen missio saada sille samat palkinnot, kuin vuonna 1964. Vuonna 2018 Andelin olikin vastaanottamassa samaista kultamitalia, jonka resepti voitti ensimmäisen kerran vuonna 1964 ja samalla synnyttäneeksi yhden Suomen menestyneimmän oluen tarinan.

Kuva: Tornion Panimo

Huhhuh 

 

 

 

Mallasasiamies 

Artikkeli edustaa kirjoittajan omia mielipitetä ja ajatuksia, eikä ole Pienpanimoliiton virallinen kanta

Juho Virtanen

Mallasasiamies
Pienpanimoliitto

Kesän 2019 työskentelen pienpanimoliitolle tehden "Mallasasiamies" -projektia. Minut saa hymyilemään aina hyvällä oluella ja huonolla vitsillä. Digitaalisen kulttuurin HuK, Turun yliopisto, parimetrinen partasuu.

Oluen makuprofiilin pitää olla kuin leka vasten kasvoja. Räjähdyksiä kielellä ja tulvahtavaa aromia sieraimissa.