Monet ystävistäni ovat ”suorittaneet” saariston rengastien pyöräilyretken. Itse en ole tuolle uskaliaalle reissulle lähtenyt, sillä tiedän millaiset ylämäet polkijaa odottaa esimerkiksi Rymättylän pätkällä, riippumatta siitä kumpaan suuntaan rengastietä on lähtenyt sinkulallaan sotkemaan. Lähes jokainen heistä on pistäytynyt huurteisilla Stallhagenin ravintolapubilla. Eikä ihme, sillä onhan se yksi Suomen upeimmista sijainneista panimolle.
Vierailuni Stallhagenilla pakotti minut muistelemaan omaa historiaani panimon ja ylipäätään kotimaisen oluen kanssa. Veljeni asui vuonna 2013 Maarianhaminassa ja teimme vierailun panimolle. Emme lähteneet panimokierrokselle, sillä aikaa oli vain rajallisesti. Tyydyimme vain syömään ja juomaan ravintolassa, sekä tekemään kotiinviemisostokset panimomyymälästä. Kosketukseni pienpanimo-olueen tuolloin oli lähes olematonta. En muista kulutuksessani ohjautuneeni mihinkään tiettyyn tyyliin tai makuun, vaan enemmän ostokäyttäytymistäni määritteli se, että mikä hyllystä nyt vain sattui tarttumaan käteeni. Stallhagenin panimomyymälässä muistan ihmetelleeni huuli pyöreänä oluita, joiden valmistuksessa oli käytetty niin hunajaa, kuin myös metsämustikkaa. Slogan ”slow beer – hand made” sai noviisin toteamaan, että kyllä, tässä on nyt ajatusta taustalla. Vähän kuin tunteella ja taidolla, kuten Pauligin. Muistan lopuksi lähteneeni panimolta laatikollinen Blueberry Alea mukanani, joita sitten hörpin kotona hyvän tovin, aina pullo kerrallaan. Enkä edes kauhistellut laatikon kolminkertaista hintaa, sillä tiesin sen sisältävän laatua.
Näin jälkikäteen ajateltuna, Stallhagenin koko toiminnan ydin konkretisoitui itsessäni. Nauttimani olut oli selkeästi samankaltaista, kuin se, johon olin tottunut. Mutta se oli myös tarpeeksi erilaista, jotta sillä oli kyky herättää mielenkiintoni. Hento mustikkaisuus tuoksussa, mutta selkeä, pitämäni oluen maku sai minut pohtimaan edes jollain tasolla sitä, ettei oluen tarvitse olla vain sitä samaa mihin olen vuosien saatossa tottunut. Nykyiset marjaoluet olisivat todennäköisesti onnistuneet pelästyttämään minut kauemmas panimosta. Mene ja tiedä. Nyt kävi näin.
Puheet siitä, että Stallhagen olisi jotenkin tylsä panimo ovat höpönlöpöä. Ulkoa kumpuava paine erikoisuuksien tavoitteluun on turhaa, mikäli panimo haluaa tehdä olutta omilla ehdoillaan. En minäkään vaadi lähileipuriani tuottamaan sinappiviinereitä korvapuustien sijaan siksi, että lähes jokaiselta leipomolta saa korvapuusteja. Kaikilla leipureilla on silti se oma kosketus reseptiin, muotoon ja kokoon, josta koostuu jokaisen leipomon omintakeinen korvapuusti. Stallhagenin oluista voidaan ajatella samalla tavalla. Sen valmistamat oluttyylit ovat kaikille tuttuja, niitä yleisimpiä pohja- ja pintahiivaoluita, joita jokainen panimo valmistaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että panimon valmistamat oluet olisivat vailla sielua. Stallhagenilla asiakas tietää saavansa hakemaansa olutta, mutta pienellä twistillä, joka tekee siitä panimonsa näköisen oluen. On hyvä muistaa, että ilman Stallhagenin kaltaisia panimoita, meillä ei olisi kuluttajille tarpeeksi matalaa ponnahduslautaa erikoisempien makujen maailmaan. Itse en ainakaan usko, että kovin moni harrastaja on aloittanut maistelunsa kukkaruukusta nautitusta hazyboi TIPAsta.
Ainoa asia, joka panimovierailuni jälkeen minua jäi harmittamaan, oli etten päässyt haastattelemaan Stallhagenin panimomestaria, Mats Ekholmia. Ekholmin kesäloma kului kesämökillään, enkä kokenut kohteliaaksi repiä miestä luonnon helmasta takaisin työpaikalleen. Mutta ensi kertaan sitten!
Cheers!
Artikkeli edustaa kirjoittajan omia mielipitetä ja ajatuksia, eikä ole Pienpanimoliiton virallinen kanta